Ghibli-elokuvat top 10

Studio Ghibli on japanilainen animaatiostudio, jonka on perustanut Hayao Miyazaki yhdessä Isao Takahatan kanssa vuonna 1985. Ghibli elokuvien vetovoima perustuu eittämättä niiden kauneuteen, vaikuttavuuteen ja mielikuvituksen rikkauteen. Lisäksi hyvän ja pahan asettelu ei ole yhtä suoraviivainen kuin verrattuna länsimaalaisiin animaation poikasiin. Kaikissa Ghibli pätkissä on valehtelematta myös yhdistävänä tekijänä todella upea musiikki, mistä useimmiten on vastannut Joe Hisaishi.

Suomeen Ghibli elokuvat tulevat harmillisen suurella viivellä ja monia vanhempia elokuvia on vasta nyt tuotu levitykseen. Tässä vaiheessa koen myös tarpeelliseksi muistuttaa vanhempia tutkimaan tarkkaan elokuvan ja sen ikärajan ennen sen näyttämistä lapsille, koska vaikka jokin Totoro sopii loistavasti pienille, niin taas esimerkiksi Prinsessa Mononokessa vertavuotavat irtileikatut raajat eivät ole ehkä sitä mitä odotit. Animaatio elokuva ei ole yhtä kuin lasten elokuva.

10. Liikkuva linna (Haru no ugoku Shiro), 2004, K7

Juoni: Sophie on nuori neiti, joka on töissä hattukaupassa, kunnes Turhamaisuuden noita taikoo tämän ruumiltaan vanhaksi mummoksi. Sophie ei halua järkyttää muita, vaan tekee katoamistempun ja jättää kaupungin taakseen. Hän päätyy siivojaksi liikkuvaan linnaan, jonka omistaa velho nuorukainen Hauru. Sophie tekee sopimuksen tulidemoni Calsiferin kanssa, että Sophie auttaa Calsiferin pääsemään irti kirouksestaan ja Calsifer puolestaan auttaa Sophieta palautumaan takaisin omaan muotoonsa.

Liikkuva linna ylsi juuri ja juuri listalle ja kamppaili kovasti Laputan kanssa sijoituksesta, mutta jokin tässä sitten vei voiton. Liikkuvan linnan vahvuus on yltäkylläisessä kuvakerronnassa ja mielikuvituksekkaissa maisemissa ja hahmoissa, mutta juonen hajanaisuus on aina itseäni hieman häirinnyt.

9. Pom Poko, 1994, K7

Juoni: Tanukit ovat pesukarhumaisia supikoiria, joista osalla on ainutlaatuisia muodonmuutoskykyjä. Ne ovat asuneet lähellä Tokiota kotimetsässään rauhassa pitkän aikaa, kunnes ihminen haluaa taas laajentaa omaa asuintilaansa. Hupsutteluun ja herkutteluun taipuvaiset Tanukit joutuvat ryhdistäytymään ja kokoamaan joukkonsa juoniakseen vastaiskuja ihmisiä vastaan. Supikoirien täytyy alkaa harjoitella ahkerasti erilaisia muodonmuutoksia, sillä monelta taito on jo hävinnyt muistista.

Pom pokossa juoni on pitkälti linjaa isku ja vastaisku, jota sitten toistetaan loppuratkaisuun asti. Luonnonsuojeluteema leijuu koko ajan mukana, mutta vain hyvällä tavalla. Suurin osa huumorista liittyy muodonmuutoksiin, jotka ovat vähintäänkin mielenkiintoisia. Erityisesti uros supikoirien kivesten muuttuminen jättimäisiksi tai joksikin ihan muuksi on paljon elokuvassa käytetty väline, joka saattaa hämmentää länsimaalaista, mutta mikä taas kuuluu japanilaisen huumorin piiriin.

8. Henkien kätkemä (Sen to Chiro no Kamikakushi), 2001, K7

Juoni: 10-vuotias tyttö Chihiro on muuttomatkalla vanhempiensa kanssa, kun he eksyvät matkalla. Uteliaisuus ajaa vanhemmat tutkimaan tunnelia Chihiron seuratessa epäröiden perässä. Tunnelin päästä löytyy paikka, jonka he ainakin ajattelevat olevan vanha teemapuisto ja Chihiron vastusteluista huolimatta vanhemmat asettuvat ruokakojujen luokse nauttimaan antimista. Illan laskeutuessa paikka muuttuu ja niin muuttuvat Chihiron vanhemmatkin, nimittäin sioiksi. Chihiro piiloutuu oudoilta henkiolennoilta ja tapaa pojan nimeltä Haku, joka haluaa auttaa häntä. Haku neuvoo Chihiroa pestautumaan töihin Yubaba noidan johtamaan kylpylään, jolloin tämä voisi pyytää vanhempansa takaisin ihmisen muodossa.

Nykyaikainen loistava kuvanlaatu ja värien kirjo riittää jo nostamaan Henkien kätkemän top 10:een. Vahvuutena on myös hyvä tarina sekä monenmoiset sivuhahmot ja otukset, jollaisia olisi itse todella vaikea edes kuvitella.

7. Kikin lähettipalvelu (Majo no takkyūbin), 1989, S

Juoni: Kiki on 13-vuotias noitatyttö, joka vanhojen tapojen mukaan lähtee suorittamaan omaa aikuistumisriittiään: lentää luudalla etsimään kaupunkia, jonka noidaksi ryhtyä ja harjoitella omia taitojaan vuoden ajan. Mukaan matkaan lähtee Kikin musta kissa Jiji. Kikin omatessa vain luudalla lentämisen taito, on hänellä aluksi vaikeaa keksiä mitä tekisi, kunnes hän saa jymyidean perustaa oma lähettipalvelu.

Kikin lähettipalvelu kertoo oikeastaan kasvutarinan ja oman tavoitteen saavuttamisesta. Muihin varsinaisiin ”noitaelokuviin” verrattaessa tässä noituus on vain sivuosassa eikä siihen keskitytä, vaan nimenomaan melko tavallisen yksilön elämään.

6. Porco Rosso (Kurenai no Buta), 1992, K7

Juoni: Porco Rosso eli oikealta nimeltään Marco Pagoti, on lentävä sotasankari, joka on joskus ollut ihminen, mutta jotenkin muuttunut siaksi. Porco Rosso viettää huoletonta elämää ja kaikissa yhteenotoissa on voittamaton, kunnes eräällä lentoreissulla hän saa vastaansa amerikkalaisen lentäjän Curtisin, joka onnistuu ampumaan Porco Rosson alas taivaalta. Tämähän ei jää tähän, vaan Porco Rosso vie koneensa oitis vanhan ystävänsä verstaalle, jossa hän saa avukseen nuoren tytön Fion. Nuoren mekaanikon avulla Porco saa koneensa kuntoon ja valmistautuu uuteen kohtaamiseen.

Tämä on tullut Suomen televisiosta joskus kauan kauan sitte, enkä muistanut tästä mitään muuta kuin että silloin pikkutyttönä inhosin aika lailla tätä. Porco Rosso sai nyt uusinta tilaisuuden, kun katsoin sen uudestaan viime vuoden puolella ja kummasti nyt isompana tästä sai jotain irtikin. Ei lapsena ollessa osannut arvostaa Porco Rosson piirrosjälkeä, tarinankerrontaa tai aikuisempaan makuun sopivaa huumoria. Porco Rosso sopii selkeästi isommille ja etenkin jos on kiinnostunut noista lentohärveleistä, niin saa varmasti todella mieluisan kokemuksen. Hieno pätkä.

5. Kissojen valtakunta (Neko no ongaeshi), 2002, K3

Juoni: Koululaistyttö Haru pelastaa kissan joutumasta kuorma-auton alle, mutta kyseinen kissa ei olekaan mikään tavallinen kissa, vaan se osaa puhua ja kävellä kahdella jalalla. Pelastamisesta kiitoksena alkaa Harulle tapahtumaan outoja asioita ja selviää että kissa, jonka hän pelasti onkin salaisen kissojen valtakunnan prinssi. Kohtaamiset kissojen kanssa johtavat Harun lopulta vastentahtoisesti itse kissojen valtakuntaan.

Kissojen valtakunnasta olen aina pitänyt, en niin paljon kuin neljästä seuraavasta, jotka suurelti painivat jo aivan eri liigassa, mutta jokin tässä viehättää edelleen. Erilaisten kissahahmojen animointi ja luonne on tässä antoisaa seurattavaa ja huumoriakin on saatu mukaan erityisen paljon.

4. Prinsessa Mononoke (Mononoke hime), 1997, K7

Juoni: Ashitaka on nuori miehen alku, joka saa taistelussa demonisoitua vuoren jumalaa vastaan käteensä kirouksen ja lähtee etsimään tähän parannusta. Ahitaka saapuu kylään, jonka pääelinkeino on malmin kaivaminen metsän kustannuksella. Tämä taas on saattamassa metsän jumalat kyläläisiä vastaan ja heidän puolellaan on susien kasvattama tyttö nimeltä Mononoke.

Prinsessa Mononoken juonikaari ja kerronta muistuttaa todella paljon länsimaalaista, joten sen varmasti vaikuttaa siihen, miksi se on noussut täälläkin suureen suosioon. Eeppinen tarina sisältää taistelua ja toimintaakin, jota taas värittää mielikuvitusta pursuilevat kuvitukset.

3. Ponyo rantakalliolla (Gake no ue no Ponyo), 2008, K3

Juoni: Ponyo on kala, joka haluaisi olla ihminen. Sosuke on pieni poika, joka asuu äitinsä Lisan kanssa meren rannalla. Sosuke löytää Ponyon tämän karattua kotoaan ja heistä tulee oitis ystävät, eivätkä he halua joutua eroon toisistaan.

Ihan mistään pieni merenneito sadusta ei ole kyse, vaikka niin voisi luulla. Ponyo on hilpeä ja lapsenmielinen tarina, jossa monet tavallisesti pelottavat asiat, kuten hyökyaallot ja tulvat on osattu esittää tarinaan kuuluvalla mukavalla tavalla. Tässä erityisesti suun pieliä nosti, aikuisten hyvinkin ghiblimäiset reaktiot tapahtumiin: jos vesi tulvii, menemme veneillä, ei sen kummempaa. Ponyo mahdottoman sympaattinen, ilostuttava ja hieno hyvänmielen elokuva.

2. Tulikärpästen hauta (Hotaru no haka), 1988, K11

Juoni: Isoveli Seita ja pikkusisko Setsuko jäävät oman onnensa nojaan 2. Maailman sodan aikaisessa Japanissa, heidän äitinsä kuoltua pommitusten seurauksena ja isänsä ollessa sotarintamalla.

Tulikärpästen hauta on sydäntä raastavan surullinen elokuva, joka kertoo selkeän mielipiteen sodasta ja sen vastaisuudesta. Elokuva ei jätä realistisuudessaan mitään epäselväksi, vaan näyttää miten sota voi vaikuttaa viattomiin ihmisiin. Erityisesti isoveljen välittäminen pikkusiskoaan kohtaan koskettaa, mutta samalla lisää tuskaa.

1. Naapurini Totoro (Tonari no Totoro), 1988, K3

Totorolla on täysin epäreilu etulyönti asema muihin nähden, sillä tämä on Porco Rosson lisäksi ainoita, jotka olen nähnyt ihan pienenä ensimmäistä kertaa. Yle esitti tämän joskus vuonna kekäle ja pökäle, mutta nimellä Näkymätön ystävä. Ihastuin tähän oitis ja vieläkin monen vuoden ja monen katselukerran jälkeen ei tule minkään sortin kyllästymistä vastaan.

Juoni: Kaksi tyttöä, Mei ja Satsuke muuttavat isänsä kanssa idylliseen uuteen kotiin luonnon rauhaan. Perheen äiti taas on sen verran sairaana, että hän joutuu olemaan sairaalassa. Uusi asuinpaikka tuo äidin lähemmäksi ja tutustuttaa molemmat tytöt metsän hellyttäviin henkiin: Totoroihin.

Totoro on kuten dvd:n takakannessakin lukee ”Studio Ghiblin kallisarvoisin elokuva-aarre” ja en ole varmasti ainoa, joka kokee tämän myös tavallaan omaksi aarteekseensa, jonka pariin on aina yhtä ihana ja mieltä lämmittävä palata :)

Muita tällä kertaa listalle pääsemättömiä, mutta ehdottoman katsottavia Studio Ghiblin tuotoksia on: Tuulen laakson Nausicaä, Laputa-Linna taivaalla, Aaltojen kuohu, Sydämen kuiskaus & Maameren tarinat. Ainoa näistä Suomessa julkaistuista, mitä en vielä ole onnistunut näkemään, on Aaltojen kuohu, mutta eiköhän sekin vielä korjaannu. Kannattaa myös katsastaa Hayao Miyazakin ensimmäinen pitkä animaatioelokuva Gagliostron linna.

TV Poiminta: Mami hoitaa

Lauantai 28.5, Nelonen klo 21.00
2005, Iso-Britannia
Ohjaaja: Niall Johnson
Pääosissa: Rowan Atkinson, Maggie Smith, Kristin Scott Thomas, Patrick Swayze, Tamsin Egerton & Emilia Fox
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: 11



Mami hoitaa on brittiläinen taas pikkaisen mustahkompi komedia, joka ainakin omalla kohdalla aikoinaan ensi katselussa yllätti positiivisesti.

Tarinan keskiössä on pastori Goodfellow (Atkinson) ja hänen perheensä, jotka asuvat juuri sellaisessa pienessä kyläpahasessa, jossa kaikki tuntevat toisensa. Pastorin ollessa nenä kiinni raamatussa ja seremonioissaan, hänen vaimonsa Gloria (Scott Thomas) saa lohtua lipevästä golfin opettajastaan (Swayze). Perheen nymfomaani teinitytär vaihtaa poikaystävää useammin kuin sukkiaan ja perheen nuorimmainen Petey on koulukiusattu. Yhteiselo perheen kesken on aika lailla kylmettynyt, kunnes kuin taivaalta saapuu kaikki ongelmat pelastava enkeli: uusi taloudenhoitaja Grace (Smith) ja hänen salainen matka-arkkunsa. Grace näyttää tekevän ihmeitä perheelle ja hyvää hän tarkoittaakin, mutta toisinaan keinot saattavat olla hieman arveluttavat. Jos Grace pitää jotain esimerkiksi todella epäkohteliaana, hän vain yksinkertaisesti päästää tämän pois päiviltä.

Mami hoitaa on monesti aikaisemmin tullut esimerkiksi liviltä, mutta nyt on taas oiva tilaisuus katsoa tämä, jos ei ole vielä nähnyt tai sitten vain muistin virkistämiseksi. Henkilöhahmot ovat toimivat ja roolituskin on osunut tässä aivan nappiin. Aina on todella virkistävää nähdä koomikkona tunnettu näyttelijä vakavemmassa roolissa niin kuin tässä Rowan Atkinson. Swayze osaa olla niin karmean kauhea, että oksettaa, mutta se istuu täysin hänen roolihahmoonsa. Valokiilan varastaa kuitenkin Maggie Smith, joka on tuttu monelle erityisesti Harry Pottereiden opettaja Minerva McGarmiwana. Tässä pätkässä hän on Grace:na niin ihastuttava persoona, mutta samalla myös sopivan naseva. Elokuva ei ole myöskään pelkkää sirkushupia, vaan välittää henkilöhahmojensa kautta vahvasti tunteitakin. Etenkin kohtaus, jossa pastori löytää takaisin vaimonsa luo on jotenkin hellyyttävä ja aistillinenkin (mitä en olisi Atkinsonista todellakaan uskonut!).

Asteen parempaa brittihuumoria siis tarjolla, jos olet töllön edessä lauantai-iltana.

Millaisista elokuvista pidän?

(Varoitus: teksti on erään iltapäivän ajatusvirtaa)

Millaisista elokuvista pidän?

Tää on tosi paha kysymys. Luonnollisin vastaus olisi ”vähän kaikenlaisesta. Mulla on tosi laaja maku”, mutta toi on jo niin kuultu eikä se edes välttämättä pidä paikkansa:

henkilö anonyymi: millaisesta musasta sä tykkäät?

Henkilö ei kukaan: no, en mä ny tiiä. Vähän kaikenlaista kuuntelen. Mut en kyl poppii, enkä mitää disko jumputust, enkä mitää pliisuu rokkii saatika sitten iskelmää. Oikeestaan mä kuuntelen vaan hevii mut on mul kuitenkin aika laaja musamaku...

Niimpä. Helpommin asian käsittelee genrejen kautta: Fantasia ja animaatiot toimii monesti. Kauhuleffojen suurkulutus kausia iskee jatkuvasti. Joskus hömppä on paikallaan ja joskus joku hurjempikin menee oikeassa mielentilassa.

Näyttelijät vaikuttaa. Joskus voin katsoa jotain VAIN näyttelijöiden takia, joskus vähän useamminkin pelkästään siitä syystä. Juoni ei ole mulle ihan aina niin tärkeä, jos mut hämäännytetään muulla: upeilla kuvilla ja musiikilla.

Väkivaltaa ei saa olla liikaa eli suomeksi: se ei saa olla esitettynä väärällä tavalla. Henkilö, jolle käy jotain pahaa ei saa olla liian rakas. Haluan olla hyviksen puolella, joten hyviksen olisi parempi voittaa pahis ellei se oikeasti natsaa elokuvan tyyliin.

Komediat on ne johon suhtaudun eniten varauksella ja ennakkoluuloilla. Niin moni nojaa ala-arvoiseen huumoriin tai muuhun tyhjänpäiväisyyteen ja sitten menee vain hermo. Tässäkin poikkeuksia on poikkeuksien perään.

Parhaimmat elokuvat ovat osaltaan seikkailua, draamaa ja jännitystä. Parhaassa tapauksessa eläydyn kuin tapahtumat kävisivät omalle kohdalleni. Parhaassa kauhussa melkein kusee housuunsa. Parhaassa koskettavassa draamassa itkee silmänsä umpeen. Parhaassa toiminnassa pidättää hengitystään kunnes alkaa sinertää. Sellaisista elokuvista minä pidän.

Pirates of the caribbean: On stranger tides

Ohjaaja: Rob Marshall
Käsikirjoitus: Ted Elliot & Terry Rossio
Musiikkimestarit: Hans Zimmer & Klaus Badelt
Pääosissa: Johnny Depp, Geoffrey Rush, Penelope Cruz, Ian McShane, Kevin McNally, Sam Claflin & Astrid Berges-Frisbey
Ikäraja: 11
Kesto: 2h 15min

Yo Ho!

Ihan ensi-iltaan en päässyt tätä katsomaan kun kappas olinkin töissä pyörittämässä tätä! Eipä se mitään, en olisi vaihtanut, oli sen verran piraattihenki studiolla. Meitä siis enimmillään oli neljä henkilöä, neljä naista tarkkaan ottaen, pyörittämässä puljua. Minä pääkonevastaavana olin kietaissut päähäni oikein asiaan kuuluvan huivin ja paitulikin oli samaa teemaa, mutta huhhei myyjä olikin pistänyt vielä paremmaksi!

Ja kyllä tulee eeppinen olo kun siivoat salia kuin viimeistä päivää ja taustalla jytää Zimmerin sävellykset! Lisää tätä! Asiakkaatkin vaikuttivat kaikki olevan hyvillä mielin ja kaikista mieleen painuvin oli eräs herra kuka siteerasi itse Gandalfia saapuessaan juuri ennen elokuvan alkua saliin "Velho ei saavu koskaan myöhässä, hän saapuu juuri oikeaan aikaan" :)

Mutta nyt itse ensi-illan jälkeiseen päivää ja itse elokuvan pureskeluun.

Neljäs ja ei varmaankaan viimeinen Pirates of the caribbean antaa katsojalle Viihdettä isolla Veellä. Kyseessä on taas sellainen katsojamagneetti, jonka "sivistyneet" kriitikot mottaa maahan, mutta kummasti "tyhmempi" yleisö tykkää ja kovastikin. Kuulun ilmeisesti jälkimmäisiin kun tämä nyt taas ihan komeasti kolahtikin.

Synopsis Studio123:n sivuilta

"Johnny Depp palaa legendaarisen kapteeni Jack Sparrow´n rooliinsa vauhdikkaassa tarinassa totuudesta, petoksesta, nuoruudesta ja kuolemasta. Jack törmää sattumalta entiseen heilaansa (Penelope Cruz) eikä tiedä, onko kyse rakkaudesta--vai onko naikkonen sittenkin häikäilemätön huijari, joka vain käyttää häntä hyväkseen löytääkseen tarunhohtoisen Nuoruuden lähteen. Kun nainen pakottaa Jackin nousemaan merten kauhun Mustaparran (Ian McShane) lippulaivaan nimeltä Queen Anne's Revenge, Jack saa huomata tempautuneensa jälleen kerran huikean seikkailun pyörteisiin eikä hän itsekään tiedä, kumpaa hänen pitäisi pelätä enemmän: Mustapartaa vai naisystäväänsä"
 

Eihän tämä tietenkään voi yltää aiempien, etenkään ensimmäisen elokuvan tasolle, koska niillä oli silloin uutuden viehätys etunsa ja tietenkin jossain määrin uusia ideoita ei ole loputtomiin. Paljon hyvää minä löysin tästä, vaikka innostuin kunnolla vasta teatterin saliin istuessani. Vanhat tuttuakin tutummat hahmot Gibbs ja Jack Sparrow luonnollisesti toimivat, mutta ai että oli virkistävää nähdä Geoffrey Rush vetävämässä taas Barbossan roolia! Siihen oli saatu aiempaa enemmän ruutia. Yllätyin myös nähdessäni erään sanoisinko veteraaninäyttelijättären odottamattomassa sivuosassa vilahtamassa (katso, niin näet). Kuningas Yrjö oli myös loistotapaus ja kun vertaa Richard Griffithsin aiempaan tärkeään rooliin pottereissa Vernon setänä, taitoa ei voi olla huomaamatta. Ihmissuhdedraamaa oli kiitettävästi tämän naisen makuun, huumori pysyy edelleen aiempien osien korkealla tasolla ja merenneidot ylittivät odotukseni.

Kritiikkiä osakseen saa toiminnan väljyys, sillä siinä ei päästä aiempien osien kanssa läheskään samalle tasolle. Tässä asiassa nimittäin odotukset olivat jotakuinkin taivasta lähellä, kun vielä muistan virneeni nähdessäni esimerkiksi kakkoselokuvan "vankilapallosta" paon ja pyörivällä myllyn rataksella suoritetun kolmen hengen taistelun, ah. Myöskin etäiseksi jäävät espanjalaisten joukko, jonka olemassa olon meinaa jatkuvasti unohtaa. Ja nyt kun miettii mitä kaikkea olisi voitu saada irti kunnon zombiesta ja Jack Sparrow:sta?! Muutenkin elokuvan suurin moka on nostaa Jack päähenkilöksi, koska aina sivuhahmoilla on hauskempaa.

Kaikista huonoista puolistaan huolimatta koin saavani roppakaupalla viihdettä, sillä vastaavia kunnon seikkailuelokuvia ja vielä merirosvo sellaisia tehdään aivan liian harvoin. Herra Zimmer eittämättä antaa uskomattomalla musiikillaan viime silauksen joka kohtaukseen jokaisella nuotillaan. Kuulostele ja katsele sinäkin.

Ps. bongaa studio123:sta minun omin pikku kätösin taiteilemani kartta :)

Prinsessa Ruusunen

Sävellys: Pjotr Tsaikovski
Koreografia: Marius Petipa

Viime torstaina kävin taas sivistämässä itseäni kulttuurielämyksellä: menin katsomaan Prinsessa Ruusunen balettia studio123:een. Kun kerran olin jo aikaisemmin kokenut oopperan (josta myös juttu täällä) niin nyt oli sitten aika antaa baletillekin mahdollisuus ja mikäs sen parempi kuin aloittaa jo ennestään itselleen tutulla tarinalla.

"Tsaikovskin Prinsessa Ruusunen on yksi rakastetuimpia klassisia baletteja. Se tarjoaa yhdistettynä kaiken sen taituruuden ja taianomaisuuden jota baletti voi tarjota. Kuninkaallinen hovi, prinssin matka kasvuston valtaamaan linnaan, onnellinen loppu ja suuret juhlatanssiaiset joissa vierailevat kaikille tutut satuhahmot...

Tämä tuotanto on alunperin luotu the Royal Ballet:lle vuonna 1946, ja otettu 2006 uudelleen ohjelmistoon ryhmän 75-vuotisjuhlan kunniaksi."

Samoin kuin oopperankin suhteen, on itselläni ollut balettia kohtaan ei niin mairittelevia ennakkoluuloja, joten jos ei näin lähellä olisi tälläisiä mahdollisuuksia kokea vastaavaan en varmaankaan vaivautuisi katsomaan. Kuitenkin verrattuna oopperaan on baletilla paremmat mahdollisuudet herättää etukäteen minun kiinnostukseni, sillä olin sentään pienenä aikamoinen prinsessa tyttö ja sadut jaksavat edelleen kiinnostaa kaikessa muodossa.

Itse balettitanssi näytti asiaan perehtymättömän silmiin upealta. Sen verran tajuan kuten kuka tahansa tavallinen pulliainen, että yhdelle jalalle varpaillee nousemiset ja vastaavat eivät kuulu sarjaan "tuohonhan pystyy kuka vain". Puvut, meikit ja kampaukset olivat sitten jo ihan oman lukunsa, niin huikean hienoja ne olivat.

Studio123:ssa oli myös hieman koristeltu Prinsessa Ruusunen teeman mukaan. Mainittakoon epäolennaisena yksityiskohtana vaaleanpunaiset käsiohjelmat, joihin oli KÄSIN tehty glitterliimalla koristekiekurat. Väliaikatarjoilun herkullisissa leivonnaisissa toistui myös samaa väriä ja kahvikin oli oikein maukasta.

Pituus ei tuntunut niin puuduttavalta (olihan tämä vain 2 tuntia ja 32 minuuttia eli lyhyempi kuin ooppera), mutta ainoastaan loppupuolen hääkohtauksessa kun samat vieraat vetivät vielä kertaalleen jokainen oman tanssisoolonsa, alkoi jo miettiä että milloinkohan se hääpari nyt oikein tulee.

Prinsessa Ruusunen oli kokemuksen arvoinen ja hymy huulillahan täältäkin näytöksestä lähti kotiin. Tunnelmasta kertoo jo sekin, että "oikea" yleisö alkoi taputtaa lopusssa valkokankaan yleisön kanssa!

Suunnitelmissa on kyllä nähdä balettia ja oopperaa jatkossakin, viimeistään sitten uudella kaudella syyskuussa oopperan jäädessä kesäkuussa Macbethin jälkeen kesälomalle.

Ps. Prinsessa Ruusunen toi väkisinkin mieleen tämän häämarssin:

Tunnistustehtävä 8

Nyt tunnistusta kaipaavat 12 tunnettua (jopa legendaarista) ohjaajaa. Harmikseni piti muutamia tärkeitä karsia pois, jotta päästiin tuohon maksimilukuun. Kuva suurenee klikkauksen voimalla:

Thor

Ohjaaja: Kenneth Branagh
Käsikirjoitus: Ashley Miller, Don Payne
Pääosissa: Chris Hemsworth, Anthony Hopkins, Natalie Portman, Tom Hiddleston & Stellan Skargård
Ikäraja: 13
Kesto: 1h 55min

Asgardin valtakuntaa hallitsee kaikkien jumalien isä Odin (Anthony Hopkins), jolla on kaksi poikaa Thor (Chris Hemsworth) ja Loki (Tom Hiddleston). Odinin suunnitelmissa Thor on ollut pienestä pitäen selkeä hallitsijaehdokas ja Thor melkein ehditäänkin nimetä kuninkaaksi, mutta seremonian keskeyttää Jotunheimin jääjätit, jotka yrittävät anastaa takaisin heiltä viedyn energian lähteen. Thorin huonot puolet tulevat esiin hänen lähtiessään ilman isänsä lupaa kostoretkelle ja tästä kiinnijäädessään Odin syvästi pettyneenä tuomitsee poikansa karkoitukseen Angardista. Thor paiskautuu maahan jumalalliset voimat vietynä mjölnir vasaran mukana, joten hän on nyt vain yksi kuolevaisista ellei todista ansaitsevansa takaisin entisen asemansa.

Tätä olin odottanut jo trailerin ensinäkemisestä, en samalla tavalla kuin jotain Harry Pottereita tai POTC:ia, saatika sitten samalla tavalla kuin Hobittia (joka menee jo ylifanituksen puolelle), mutta kuitenkin enemmän kuin perus "tuon voisi nähdä"-leffoja. Syynä tähän on, että trailerin perusteella juoni vaikutti mielenkiintoiselta ja tiesi varautua kunnon toimintaan tunnemaailmaa unohtamatta. Suurena lisänä näyttelijät, jotka ovat toinen toistaan karismaattisempia ja iloa silmälle. Omalla kohdalla ainakin on harvinaista, että itselleen vielä tuntemattomat näyttelijät herättävät niin paljon kiinnostusta pelkän trailerin perusteella eli viittaan tässä kohtaa Hemsworthiin ja Hiddlestoniin. Odotus ei ollut turha.


Kaikella kunnioituksella Asgardin komeaa ja fantastista ympäristöä kohtaan taisteluineen kaikkineen, mutta homma pomppaa astetta mielenkiintoisemmaksi kun seuraamme Thorin toilailuja maassa. Kulttuurieroista (jos ne nyt on oikea ilmaisu tähän väliin) on saatu aikaan hilpeitä tilanteita. Jos Asgardia seurattaisiin liian pitkään, se olisi alkanut todennäköisesti kyllästyttämään ja emme muuten pääsisi seuraamaan sivujuontamme, jonka pääosassa on ihana Natalie Portman.

Itselleni ei ole oikeastaan yhtään tuttu Marvelin Thor, enkä voi väittää että tietäisin paljoakaan myöskään mytologian Thorista, joten on paha alkaa vertaamaan elokuvaa kumpaakaan. Sellaiselle, kuka ei näitä tunne uskoisin elokuvan kolahtavan oikein hyvin, mutta voisin kuvitella että vaativampi alan asiantuntija voi jopa kihistä istuimellaan. Ihan vain siitä kokemuksesta, että johonkin aikaisempaan teokseen perustuva elokuva ei koskaan ole täysin samanlainen eikä myöskään voi sitä olla ja hyvä niin.

Suosittelen tätä kelpo viihdepläjäystä oikein lämpimästi :)